Uusi alku

Mie haluan parantua anoreksiasta, mutta en halua lihoa. Onko se edes mahdollista? Pian on palaveri jossa keskustellaan mun siirtämisestä psykiatriselle poliklinikalle. Se on juuri se osasto jonne mun alunperin piti mennä, ennenkun mun laitettiin tänne sairaalaan. Toivon, että pääsisin mielummin sinne, jolloin pääsisin aina viikonlopuksi jopa kotiinkin. Siellä olisi myös oman ikäistä seuraa, eikä niin paljon rajoituksia ja sääntöjä kun täällä.

Täällä sairaalassa olessa olen alkanut ymmärtämään, että olen anorektikko. Olen nähnyt kuinka tiukkaan se pitää musta kiinni ja käskee tekemään asioita ja syöttää sairaita ajatuksia, joista en pääse eroon. Tahdon olla terve. Miten löydän sen kultaisen keskitien? Olen sellainen persoona, että se on joko kaikki tai ei mitään. En osaa elää tasapainossa. Miten voin olla lihomatta, mutta syödä enemmän? Voiko niin tehdä?

Blogianikin olen miettinyt ja oon ajatellu, että kun pääsisin kotiin ja jos saan tarpeeksi rohkeutta siihen haluaisin alkaa pitämään blogia omilla kasvoillani, joka keskittyisi enemmän sen tasapainon löytämiseen. Haluan jatkaa treenaamista ja "laihduttamista" mutta yrittää samalla pitää itsestäni parempaa huolta ja syödä myös sen mukaan. Syöminen mun pitää kuitenkin opetella aivan uudestaan. Mulla on niin vääristyneet ajatukset ruokaa kohtaan juuri nyt. Haluan kesittää uuden blogini paranemiseeni ja unelmieni ja tavoitteideni saavuttamiseen. Blogaamisesta on mulle hyötyä, enkä halua lopettaa sitä. Ilmoitan täälläkin kun saan sen blogin valmiiksi ;)

Merkitseekö tämä sitä, että alan rakentamaan elämäni uudestaan? Toivon ainakin niin ja toivon, että onnistun siinä. Haluan tehdä mun vanhemmat ja läheiset ylpeiksi ja näyttää kaikille, että selviän mistä vain. Aijon nousta vahvempana kuin koskaan. Mua ei koulukiusaaminen, masennus ja anoreksia saa tekemään itsemurhaa! Oon vahvempi kun ne.

Tämä projekti tulee viemään paljon aikaa ja varmasti tulee takapakkeja ja tulee hetkiä, jolloin toivon olevani kuollut, mutta en aijo antaa periksi. Mulla on paljon ihmisiä ympärillä, jotka tukee ja auttaa mua eteenpäin. Olen huomannut, että mun vanhemmat ja läheiset on valmiita tekemään mun vuoksi mitä vain. En saa tuottaa niille pettymystä.

Mitä mieltä te olisitte tuosta uuden blogin perustamisesta?

Lintu vai kalako?

Ensimmäinen viikko osastolla (sairaalassa) on nyt ohi... En vieläkään tiedä milloin pääsen pois. En osaa oikein kirjoittaakaan, koska en tiedä oonko lintu vai kala itsekkään. Oon alkanu ajatteleen ja pohtimaan asioita ihan uudelta kantilta. Olen jopa alkanut syömään ateriasuunnitelman mukaan siinä toivossa, että pääsisin täältä nopeammin pois. Toivon niin. En kestä olla täällä enää kauaa, tää tekee mut hulluksi. Olen itkenyt monena yönä monta tuntia siksi, koska haluan kotiin takaisin sinne minne kuulun. Mulla on koti-ikävä. Kaipaan mun perhettä ja läheisiä nyt enemmän kuin ikinä.

Oon alkanu tajuumaan, että olen sairas, sillä mua kohdellaan kuin sairasta. Mulle toisellaan sitä, että toimin ja ajattelen siksi niin ja noin, koska se on osa mun sairautta. Mun vanhemmat kävi eilen ja sain liikkumisluvan käydä heidän kanssaan kaupungilla. Se virkisti mua hieman, sillä oon makoillut neljän seinän sisällä jo aivan liian kauan. En saa poistua tästä käytävältä ja jokaista askelta seurataan. Eikä täällä ole mitään mitä voisin tehdä. Onneksi eilen kaupungilta ostin yhden kirjan luettavaksi ja Reign sarjan 1 tuotantokauden ja Game Of Thrones 4 tuotantokouden. Niistä riittää tekemistä joksikin aikaa. Haluisin kuitenkin päästä liikkumaan jotenkin. Olenhan mie täällä huoneessa yrittänyt jumpata ainakun mahdollista ja suihkussatehnyt muutamia kyykkyjä...

Ahdistaa aivan helvetisti, sillä en tiedä ollenkaan paljon painan ja tuntuu, että olen lihonut useita kiloja, vaikka ravitsemusterapeuttini yrittää vakuuttaa mua siitä, että nykyisellä suunnitelmalla laihdun vielä, koska se on vielä niin pieni, eikä siinä edes ole hädin tuskin 1000kcal. Aivanku mun reidet ois puolet paksummat. Pelkään, että ne alkaa osua toisiinsa. Mun painajainen on, että mun reidet alkavat koskettaa toisiaan. Muistan ulkoa kaikki kalorit ja lasken ne joka aterian aikana. Ne tulee automaattisesti.

Kuten jo mainitsin, että olen alkanut miettimään asioita niin käytännössä se tarkoittaa sitä, että haluan päästä tästä eteenpäin. Haluan alkaa elämään mun elämää. Haluun alkaa touteuttaan mun unelmia ja pitää hauskaa niinkun mun kuuluukin. Kuitenkin haluan olla myös laiha, pieni ja hento. Haluan olla jotain. Haluan kontrolloida itseeni.

Mulla on suunnitelmia kun pääsen kotiin. Niistä kuitenkin kerron nyt myöhemmin, sillä mun netti aika loppuu kohta.

Ensimmäinen päivä

Mietin uskallanko kirjoittaa tätä postausta, koska sen perusteella mut voidaan hyvinkin buustata. Päätin tehdä sen silti. Aamulla kävin sairaalassa tekemässä veri, virta ja ekg kokeet, jonka jälkeen mentiin sinne osastolle jonne luulin meneväni... Juteltiin siellä ja mua taas tentattiin ja kyseltiin kysymyksiä. Mun fyysinen tila on kuulema niin huono, että ensin mun pitää mennä vuodeosastolle ja vasta sen jälkeen muy siirrettään sinne oikeelle osastolle. Kuitenki jos keinot täällä loppuu kesken mut lähetetään suljetulle. Uhattiin jopa, että huomenna tai ylihuomenna laitettaisiin nenämaha letkuun. En ollu syöny mitään viiteen päivään ja tänään sain alas kaksi lusikallista mustikka viiliä. Iltapala aika tulee vielä, mutta en pysty syömään tänään enempää. En pysty. Vessaankin pääsen vasta puolen toista tunnin päästä.

Ainoa hyvä asia tässä päivässä on, että pääsin näkeen paljon painan. Sieltähän tuli 46kg ja lääkäri kattoi mun bmi:n ja sano, että se on 16.0. Eli vakavan alipainon rajassa. En usko sitä, koska oon vielä näin iso. Enää 1kg mun tavote painoon, eikä se riitä mulle. Se ei riitä. Olen liian iso. VALTAVA. Miten mie kuitenkaan voin jatkaa laihduttamista jos oon täällä? Miten mie sen teen? Haluan painaa 40kg.

Aloin itkeen kun mun vanhemmat lähti ja jätti mut tänne. Itkin myös kun yritin syödä sitä viiliä... Mulla on vaikea olla. Kun näin surun mun vanhempien silmistä, se sattu. Nekin luuli, että pääsisin viikonloppuna kotiin, mutta en pääsekkään. Mun pitää olla täällä sairaalassa vuodeosastolla jossa on aivan liikaa sääntöjä ja aivan liian tylsää. Mua ahdistaaa jos ne laittaa mahanenä letkun. Revin sen hiiteen!

Olen vielä pysyny kilttinä, koska mua ei olla pakotettu mihinkään ja saan syödä vielä sen mitä ite voin ja haluun. Ääni kuitenkin tulee muuttumaan kun mua yritetään pakottaa. Pistän vastaan.

En ehdi nyt kirjotella enempää, koska kohta tämä puhelinkin viedään pois. Älkää ihmetelkö jos on paljon kirjoitusvirheitä sillä tämänkin kirjoitin puhelimella...

Mistä voimaa, että jaksaa?

Nyt on pakattu ja aamulla lähtö osastolle. Tunteet ja ajatukset ovat hieman sekaisin tällä hetkellä. En oikein tiedä mitä pitäisi ajatella tästä... Olen itseppäinen ja tempperamenttinen persoona, joten tiedän, ettei tästä tule yhtään helppoa. Mun motivaatio "parantua" on myös nolla. Toivon, että en joudu olemaan tuolla montaa kuukautta, kun yksi kuukausi on minimi määrä mitä tuolla ollaan. Pelkään myös, että itsepäisyyteni johdosta mut siirretään suljetulle jos tuolla loppuu keinot kesken...

Alan pikkuhiljaa tajuumaan, että kaikki ei ole ihan okei ja ehkä mie olen sairas. Kuitenki se sairas osa mussa on niin paljon vahvempi kuin terve, että se peittoaa sen 100-0. Mua pelottaa liikaa päästää irti ja tehdä kuten lääkäri käskee ja syödä. Tämä on kaikki mitä mulla on ja missä oon taitava, jossa tunnen onnistuvani ja joka palkitsee mut. Kun olen nyt ollut 5 päivää syömättä mun olo on hyvä, koska tiedän, että päivä onnistui ja laihdun. Nyt vain pienikin suupala pelottaa, enkä uskaltaisi syödä edes porkkanaa. Mulla on niin kevyt ja hento olo kun en ole syönyt ja haluan tän vielä jatkuvan. Voisin lakata syömästä kokonaan. Se olisi niin helppoa.

Mun vanhemmat ottaa mun osastolle joutumisen tosi raskaasti. Mie en haluaisi nähä niiden kärsivän tai murehtivan musta. Jos saisin itse päättää niin haluisin, että kaikki jättäis mut rauhaan, eikä kiinnittäs huomiota. Saisin toimia miten haluisin. Se ei kuitenkaan ole enää mahdollista. Mua sattuu kun mun läheisiin sattuu. Varsinkin kun se johtuu musta.

Mun ajatuksen on niin sekasin, ettei tästä kirjoittamisesta nyt tule mitään. Kerron kuulumisia viimeistään ensi viikonloppuna ja miten mulla menee :)

Ilmoitus asiaa

Lähden maanantaina osastolle, enkä tiedä saanko ottaa konetta vai en. Puhelimen saan, mutta se otetaan pois ensin. Enkä tiedä kuinka kauan mua pidetään sielä. Viikonlopuksi pääsen kuitenki aina kotiin niin voin kertoa kuulumisia. Mua pelottaa, että lihon siellä, se pelottaa aivan helvetisti. En halua painaa yli 49kg kun olen jo tänne asti päässyt. En halua aloittaa taas alusta.

Tää on kolmaspäivä kun en ole syönyt mitään. Mie en antanu periksi ja näin siinä sitten kävi. Porukat vain lahjo, että ne ostaa uuden vaa'an jos suostun syömään kolme kertaa päivässä. En suostu sellaseen, koska silloin lihoisin aivan varmana. Toisaalta, vaikka en osastolle halua tää on ihan hyvä juttu siltä kantilta, koska mua ahdistaa tämä ilmapiiri kotona.

Ei mulla tässä muuta. Blogin pitoa en aijo lopettaa, vaan kirjoitan silloin kun pystyn.

Against the wall

Tuli eilen riideltyä äidin kanssa. Menin aamulla vaa'alle niin koko vaaka oli vain hävinny... Sain aivan kamalat raivarit sekä sellasen ahdistuskohtauksen, että happi meinas loppua ja etsin sitä vaakaa itkun kanssa kissojen ja koirien kanssa. Päätin, että sanon äitille, että mie en suostu syömään mitään kunnes se palauttaa vaa'an takaisin, enkä periksi anna. Kun äiti sitten tuli kotia ja kerroin tuon niin se alkoi vain nalkuttaan mulle ja, että tilaa ambulanssin mulle suljetulle jos en syö. Sanoi, että katsoa vain peiliin ja se kerta terkkarilla viikossa pitäisi riittää.... No ei hemmetti riitä! En antanu tässäkään vaiheessa periksi ja tämä onkin jo toinen päivä syömättä yhtikäs mitään. Periksi en aijo vieläkään antaa. Alkoi mun porukat mua lahjomaankin... Sanoivat, että jos saan painon 55kg ne antaa mulle 500€ ja jos saan sen pysymään siinä saan joka kuukausi 100€. Mielummin olen kuitenkin köyhä ja laihdutan itteni laihaks kun rikas ja lihava.

Eilen mulla tuli seinä vastaan. Päätin, että en jaksa enää käydä koulua, enkä sinne enää aijo mennä. Tuo vaaka oli vain viimeinen pisara. Oon totaallisesti niin rikki ja palasina, etten enää jaksa suorittaa kouluvelvollisuuksia, kun eivät ne kiinnosta mua edes pätkänvertaa. Mun motivaatio kaikkeen ja elämään loppui kun seinään. Viimeisetkin halut elää mureni. En tiedä enää kuka olen tai edes kuka mun pitäisi olla. Oon kadottanu itseni.

Verikokeissakaan ei edes meinattu eilen löytää mun suonta. Mua pistettiin neljäkertaa ja haettiin jopa paksumpi neula joka muuten kirpas! Kyllä ne lopuksi löysi sen, mutta kyllä sen hakemisessa kesti... Meinas jo taju lähteä kun näin sen jäätävän paksun neulan, joka oli puolet paksumpi kun normaali neula... Huh.

En tiedä miten tää jatkuu tänään tää juttu... Tiedän, ettei mun porukat kauaa kato kun elän pelkällä teellä ja vedellä. Ne varmaan soittaa osastolle ja hommaa mut sinne. Kuitenkaan mie en aijo antaa periksi. Mie en syö. Voitta haukkua mua vaikka 5- vuotiaaksi kun teen tällee, mutta mie en nyt aijo antaa periksi. Jos mie en saa käydä vaa'alla niin mie en myöskään syö. Äiti sanoi, että se vaaka on heitetty kokonaan pois ja iskä oli sanonu, ettei uutta tähän taloon tule.

Jos musta ei kuulu mitään niin luultavasti lahoon, jossain osastolla.

Muutoksia

Hiton moni asia on nyt muuttunut nyt viime postauksesta. Mun pitää käydä nykyään kerran viikossa painokontrollissaki. Voi perkele! Mie en halua niin useesti käydä! Se ahdistaa mua sikana, vaikkapa jos paino on noussutkin viimekerrasta tai muutosta ei oo tapahtunu. Eli mun pitää laihtua nopeempaa.... 

Lisäksi oon joutumassa osastolle parinviikon päästä ellei seuraavasta videoneuvottelusta ravitsemusterapeutin kanssa ole tapahtunut muutosta.Se muutoskin pitäs tapahtua jo neljässä päivässä, sillä sitten onkin jo se päätös osastosta. Sitten jos en suostu vapaaehtoisesti niin mut tungetaan suljetulle osastolle. Kaiken kruunaa se, että meillä alkais päivää aikasemmin kun se osastolle meno olisi niin kahdeksan viiikkoa kestävä työharjottelu. En näe järkeä edes hakea työharjottelu paikaa, koska tiedän ettei muutosta tule. Mie en suostu edelleenkään noudattaan mitään ohjeita kuinka pitää syödä. Mulle on aivan turha sellasia alkaa laatimaan. Kun syön mua ahdistaa ja kun mua ahdistaa niin oksennan ja kierre onkin valmis. Mua voidaan pitää siellä osastolla jopa kuukausia, mutta jos suostun vapaaehtoisesti niin pääsisin aina viikonlopuksi kotiin...

Se ravitsemusterapeutti oli kuulema sanonu, että mun kalorimäärä mitä saan paivässä on huolesttuttava. Siksi ne haluaa mut osastolle tai syömään kun kuulema sydän voi pettää hetkenä minä hyvänsä. Kyllähän mulle noi sydän oireet onkin melkein jokapäiväsiä, mutta en nyt usko, että mitään sydäriä silti saisin!

Huomenna mulla on onneksi pitkästä aikaa psyka, että saan näille jutuille edes jonkin verran selkeyttä omassa päässäni. Kaikki tapahtuu nyt niin nopeaa. Mie haluan, että noi idiootit jättää mut rauhaan! Se lääkäri vaatii multa ihan mahdottomia ja tää juttuki tulee nyt pahimpaan mahdolliseen aikaan. Mulla jää koulu kesken ja tiän, että en jaksa osastolta palattua enää kirimään muita kiinni, vaan haluun jättää kesken. 

Mun elämä on palasina. Mummi soittelee aamulla, ettei voinu nukkua, koska ajatteli mua. Ne kokoajan on mun kimpussa ja kyselee vitun turhia asioita. Miksi ihmeessä en saa laihduttaa? Ei se ole kenenkään elämästä pois!! Onko ne vain kateellisia mulle?!? Se osastokin on aivan turha juttu, sillä heti kun pois pääsisin niin jatkasin mihin jäin. Mie en lopeta kunnes painan sen 45kg!!! Miksi ne ei anna mun painaa sitä vertaa?